Miten samaan aikaan voikaan kokea iloa ja surua? Iloa ja odotusta tulevasta, mutta suunnatonta surua siitä mitä menettää. Onko tuo ilo sen arvoista, että kannattaa jättää taakseen kaikki tuttu ja turvallinen? Jumalan käsi ohjaa ja silloin ei voi kun mennä. Selvä tie sille, joka on rukoillut Jumalan johdatusta. Mutta mistä tämä suru?
Minun tieni, minun polkuni. Ei kenenkään muun. Kenkään ei kulje yksin, kyllä sen tiedät. Hän kulkee rinnalla särjettyjen, suree yhdessä surevien. Hänen palkkansa on suuri, hänen todistuksensa on todellisuus. Murtuu kuoleman muurit, katoaa tämän maailman oljet. Tulessa palaa kuona, mutta jäljelle jää kirkas timantti. Ei sen loisto sammu, sillä se on tulessa koeteltua, armottomassa kuumuudessa hiottua. Vain Hän voi sen tehdä. Vain arvolliset saavat sen nähdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti